Kalvinismin puolustus – C. H. Spurgeon

Englanninkielinen alkuteos

A Defense of Calvinism by C. H. Spurgeon

Sen, mikä jyrisi läpi Skotlannin ukkosen lailla, tulee jyristä läpi Suomen.

Charles Haddon Spurgeon, tavallisemmin C.H. Spurgeon, (19. kesäkuuta 1834 – 31. tammikuuta 1892) oli englantilainen reformoitu baptistisaarnaaja, jonka muistetaan voimakkaasti vaikuttaneen Kristittyjen kesken eri suuntauksissa.

Moni Kristitty muistaa hänet edelleen ”Saarnaajien ruhtinaana”. Elämänsä aikana Spurgeon saarnasi arviolta noin 10 000 000 ihmiselle.

Vuonna 1857 hän myös perusti hyvänteke­väisyysrahaston nimeltä ”Spurgeonin lasten hoitokoti” orpolasten hyväksi, joka toimii edelleen maailmanlaajuisesti Meksikossa, Afrikassa ja Itä-Euroopassa. Hänen saarnojaan käännettiin monelle eri kielelle jo hänen elinaikanaan.

’Kalvinismin puolustus’, on julkaistu alun perin englanniksi Spurgeonin omaelämänkerrassa. Käsiteltäviin aiheisiin kuuluvat:

• Miten minusta tuli Kristitty?
• Rakastiko Jumala minua ennen syntymääni?
• Mitä Jeesus saattoi päätökseen kuolemalla ristillä?
• Mikä voi nujertaa syntisen sydämeni jumalattomuuden?
• Kestääkö todellisen Kristityn usko?
• Mikä on paras tapa olla iloinen Kristittynä?
• Rohkaisevatko armon opit minua syntiin vai elämään pyhää elämää Jumalan kunniaksi?

Kalvinismin puolustus

”Vanha totuus, jota Calvin saarnasi, jota Augustinus saarnasi, jota Paavali saarnasi, on totuus jota minun täytyy saarnata tänä päivänä, tai muutoin toimisin vastoin omaatuntoani ja Jumalaani. En voi muokata totuutta, en tunne sellaista kuin opin karkeiden kulmien hiominen. John Knoxin evankeliumi on minun evankeliumini. Sen, mikä jyrisi läpi Skotlannin ukkosen lailla, tulee jyristä jälleen läpi Englannin.”

C.H. Spurgeon

On hieno asia aloittaa kristillinen elämä uskomalla hyvään vankkaan op­piin. Jotkut ihmiset ovat vastaanottaneet parikymmentä erilaista ”evan­keliumia” yhtä monen vuoden aikana; sitä kuinka monta he vielä tule­vatkaan hyväksymään ennen kuin he pääsevät vaelluksensa loppuun, olisi vaikea ennustaa. Kiitän Jumalaa, että Hän varhain opetti minulle tämän evankeliumin, ja olen ollut niin täydellisen tyytyväinen siihen, etten halua tuntea mitään muuta.

Jat­kuva uskontunnustuksensa muuttaminen on todellinen menetys. Jos omenapuusi joudutaan kaivamaan ylös kaksi tai kolme kertaa vuodessa, niin ei sinulla ole tar­vetta rakentaa kovinkaan suurta säilytystilaa omenoille. Kun ihmiset ovat jatkuvasti vaihtamassa opillisia periaatteitaan, he eivät todennäköisesti kanna paljoakaan he­delmää Jumalan kunniaksi.

Nuorten uskovien on hyvä aloittaa pitäen tiukasti kiinni niistä periaatteellisista opeista, jotka Herra on opettanut Sanassaan.  Miksi, jos minä uskoisin mitä jotkut saarnaavat väliaikaisesta, arvottomasta pelastuksesta, joka kes­tää vain jonkin aikaa, olisin tuskin lainkaan kiitollinen siitä?

Mutta kun tiedän, että ne, jotka Jumala pelastaa, Hän pelastaa iankaikkisella pelastuksella; kun tiedän, että Hän antaa heille iankaikkisen vanhurskauden; kun tiedän, että Hän asettaa heidät iankaikkisen rakkauden ikuiselle perustalle, ja että Hän vie heidät Hänen iankaikki­seen valtakuntaansa; oi, silloin minä ihmettelen, ja olen hämmästynyt, että tämän­kaltainen siunaus on koskaan minulle annettukaan!

”Pysähdy sieluni! Palvo, ja ihmettele!

Kysy, ’Oi, miksi tällainen rakkaus minua kohtaan?’

Armo on lukenut minut mukaan Vapahtajan perheeseen:

Halleluja!

Kiitos, ikuinen kiitos, Sinulle!”

Oletan, että on joitain henkilöitä, joiden mieli luonnostaan kallistuu vapaan tahdon oppiin. Minä voin vain sanoa, että minun mieleni kallistuu yhtä lailla luonnostaan suvereenin armon oppeihin.

Joskus kun näen joitain pahimpia ihmisiä kaduilla, tun­nen ihan, että minun sydämeni täytyy purskahtaa kyyneliin kiitollisuudesta siihen, että Jumala ei koskaan anna minun toimia niin kuin he ovat tehneet.

Olen ajatellut, että jos Jumala olisi jättänyt minut yksin eikä olisi koskettanut minua armollansa, mikä suuri syntinen minä olisinkaan ollut! Minä olisin juossut synnin ääriin, sukel­tanut pahan syvyyksiin, enkä olisi pysähtynyt minkään paheen tai mielettömyyden kohdalla, jos Jumala ei olisi pidättänyt minua. En pysty ymmärtämään syytä, miksi minut on pelastettu, paitsi siltä pohjalta, että Jumala on niin tahtonut.

En voi, vaik­ka miten hartaasti katsonkin, löytää minkäänlaista syytä itsessäni siitä, miksi minun pitäisi olla osallinen Jumalalliseen armoon. Jos en tällä hetkellä ole ilman Kristusta, se on niin ainoastaan siksi, että Kristuksen Jeesuksen tahto on minun kanssani, ja se tahto on, että minä olen Hänen kanssaan siellä, missä Hän on, ja että minun tulee jakaa Hänen kirkkautensa. En voi laittaa kruunua minnekään muualle paitsi Hänen päähänsä, Hänen, jonka väkevä armo on pelastanut minut menemästä alas kuop­paan.

Katsoessani menneeseen elämääni, voin nähdä että sen kaiken aamunkoitto oli Ju­malasta, Jumalan vaikutuksesta. En ottanut soihtua jolla sytytin auringon, vaan au­rinko valaisi minut. En aloittanut hengellistä elämääni – ei, minä ennemminkin pot­kin ja taistelin niitä asioita vastaan, jotka olivat Hengestä: kun Hän veti minua, oli jonkin aikaa jolloin en juossut Hänen peräänsä. Minussa, minun sielussani, oli luonnollinen viha kaikkeen pyhään ja hyvään.

Kosiskelut heitettiin hukkaan minus­sa – varoitukset heitettiin tuuleen – ukkoset tulivat ylenkatsotuiksi; ja mitä tuli Hä­nen rakkauden kuiskauksiinsa, ne tulivat hylätyiksi ollen merkityksettömiä ja tur­huutta. Mutta, olen varma, voin sanoa nyt puhuen puolestani, ”Hän yksin on pelas­tukseni”. Se oli Hän, joka käänsi sydämeni, ja toi minut polvilleni Hänen eteensä. Voinkin sanoa Doddridgen ja Topladyn kanssa:

”Armo opetti minun sieluni rukoilemaan, Ja sai minun silmäni ylitsevuotamaan;”

ja tullen tähän hetkeen, voin lisätä:

”Tämä armo on pitänyt minut tähän päivään asti, eikä se päästä minua menemään.”

Hyvin voin muistaa sen tavan, jolla opin armon opit yhdessä hetkessä. Syntyjäni, kuten kaikki meistä ovat luonnostaan, arministisena, minä vielä uskoin ne vanhat asiat, jotka olin toistuvasti kuullut saarnastuolista, enkä nähnyt Jumalan armoa. Kun lähestyin Kristusta, minä ajattelin että tein sen kokonaan itsestäni, ja mielsin etsineeni Herraa hartaasti.

Minulla ei ollut ymmärrystä, että Jumala oli etsimässä minua. En usko, että nuori käännynnäinen on tästä aluksi tietoinen. Voin muistaa sen päivän ja tunnin, jolloin ensimmäisen kerran otin vastaan nämä totuudet sieluu­ni – kun ne, kuten John Bunyan sanoo, olivat poltetut sydämeeni kuumalla raudalla, ja voin palauttaa mieleeni miltä minusta tuntui, kun olin kasvanut hetkessä vauvasta mieheksi – että olin tullut edistyneeksi Kirjoitusten tuntemisessa, sen kautta että olin löytänyt, kertakaikkisesti, johtolangan Jumalan totuuteen.

Eräänä arki-iltana, kun istuin Jumalan huoneessa, en ajatellut paljonkaan saarnaajan saarnaa, sillä en uskonut sitä. Tämä ajatus iski minuun: Kuinka sinusta tuli kristitty? Minä etsin Her­raa. Mutta kuinka sinä tulit etsineeksi Herraa? Totuus välähti mieleeni pikapuoliin – minä en olisi etsinyt Häntä, ellei olisi ollut jotain aiempaa mieleeni vaikuttavaa asiaa, joka sai minut etsimään Häntä.

Minä rukoilin, ajattelin, mutta sitten kysyin itseltäni: Kuinka tulin rukoilleeksi? Minä tulin tutuksi rukouksen kanssa lukemalla Kirjoituksia. Kuinka tulin lukeneeksi Kirjoituksia? Minä luin niitä, mutta mikä johti minut tekemään niin? Silloin, hetken kuluttua, minä näin, että Jumala oli kaiken sen pohjalla, ja että Hän oli minun uskoni Alkaja, ja silloin koko armon oppi aukeni mi­nulle, ja siitä opista en ole erkaantunut tähän päivään mennessä, ja minä mielin teh­dä tämän tunnustuksen, ”minä annan muutoksestani kiitoksen kokonaan Jumalalle”.

Olin kerran jumalanpalveluksessa, jossa tekstinä sattui olemaan ”Hän on valinnut meille meidän perintömme”. Ja tuo hyvä mies, joka puhui saarnastuolissa, oli enemmän kuin vähäisessä määrin arminiolainen. Siispä, kun hän aloitti, hän sanoi, ”tämä jae viittaa kokonaisuudessaan meidän ajalliseen perintöömme, sillä ei ole mi­tään tekemistä meidän iankaikkisen kohtalomme kanssa, koska”, hän sanoi,

”me emme tahdo Kristuksen tekevän valintaa meidän puolestamme mitä tulee taivaa­seen tai helvettiin. Se on niin selvää ja yksinkertaista, että jokainen ihminen, jolla on siemenkään maalaisjärkeä, valitsee taivaan, ja kuka tahansa on järkevämpi kuin että hän menisi valitsemaan helvetin. Tämä on jätetty meidän oman vapaan tahtom­me varaan, ja meille on annettu riittävästi viisautta, kylliksi oikeita keinoja päättää itse”,

ja siten, kuten hän hyvin loogisesti päätteli, ei ole tarvetta Jeesuksen Kristuk­sen, tai kenenkään muunkaan, tehdä valintaa meidän puolestamme. Me voimme va­lita perintömme itsellemme ilman mitään avustamista.

”Oi!” minä ajattelin, ”mutta minun hyvä veljeni, voi olla hyvinkin totta, että me voisimme, mutta minä luulen että meidän tulisi haluta jotain muutakin kuin vain maalaisjärkeä ennen kuin me voisimme valita oikein.”

Ensiksikin, sallinette minun kysyä, eikö meidän kaikkien tulisi tunnustaa ylivaltai­sen kaitselmuksen ja Jahven käden määräyksen olevan niitä välineitä, joiden mu­kaisesti me tulimme tähän maailmaan? Ne ihmiset jotka ajattelevat, että meidät sit­temmin jätetään oman vapaan tahtomme varaan valitaksemme tämän tai sen toisen ohjaamaan askeleitamme, joutuvat myöntämään, että meidän tulomme tähän maail­maan ei ollut oman tahtomme varassa, vaan että Jumalan täytyi tuolloin valita mei­dän puolestamme.

Mitkä meidän vallassamme olleet seikat johtivat meidät valitse­maan tietyt henkilöt vanhemmiksemme? Oliko meillä mitään tekemistä sen kanssa? Eikö Jumala itse määrännyt meidän vanhempamme, synnyinpaikkamme ja ystä­vämme? Eikö Hän olisi voinut saada minut syntymään tummaihoisena alkuasuk­kaana, tulla saastaisen äidin kasvattamaksi, äidin, joka hoivaisi minua kylässään ja opettaisi minua polvistumaan pakanajumalille, ja yhtä lailla helposti antaa minulle hurskaan äidin, joka joka aamu ja ilta taivuttaisi polvensa rukoukseen puolestani.

Tai, eikö Hän voisi, jos hän haluaisi, olla antanut vanhemmakseni jonkun moraalit­toman, jonka huulilta olisin voinut jo varhain kuulla pelokasta, saastaista ja räävi­töntä kieltä? Eikö Hän olisi voinut laittaa minut sinne, jossa minulla olisi ollut juop­po isä, joka olisi haudannut minut tietämättömyyden luolaan ja kasvattanut minut rikollisuuden kahleissa? Eikö se ollut Jumalan kaitselmusta, että minä sain niin on­nellisen osan, että minun molemmat vanhempani olivat Hänen lapsiaan, ja ponnis­telivat opettaakseen minua Jumalan pelossa?

John Newton tapasi kertoa huvittavaa tarinaa, ja myös nauroi sille, eräästä hyvästä naisesta, joka sanoi, todistaakseen ennaltamääräämisopin todeksi, ”Oi herra! Her­ran on täytynyt rakastaa minua ennen kuin minä synnyin, tai muutoin hän ei olisi nähnyt mitään minussa, jota rakastaa myöhemmin.”

Olen varma, että tämä on mi­nun kohdallani totta; minä uskon ennaltamääräämisoppiin, koska olen sangen var­ma, että jos Jumala ei olisi valinnut minua, minä en olisi koskaan valinnut Häntä; ja minä olen varma, että Hän valitsi minut ennen kuin synnyin, tai muutoin Hän ei oli­si koskaan myöhemmin valinnut minua; ja Hänen on täytynyt valita minut minulle tuntemattomien syiden takia, sillä minä en koskaan voisi löytää mitään sellaista syytä itsessäni, miksi Hänen olisi pitänyt katsoa minua erityisellä rakkaudella. Niin­pä minä olen pakotettu hyväksymään tämän suuren Raamatullisen opin.

Muistan erään arminiolaisen veljen joka kertoi minulle, että hän oli lukenut Kirjoi­tukset läpi kaksikymmentä tai useammankin kertaa, ja että hän ei koskaan ole pys­tynyt löytämään ennaltamääräämisoppia niistä. Hän lisäsi, että hän olisi varmasti löytänyt tämän opin, jos se olisi Raamatussa, sillä hän oli lukenut Sanaa polvillaan.

Minä sanoin hänelle, että ”minusta sinä luit Raamattua varsin epämukavassa asen­nossa, ja jos olisit lukenut sitä mukavassa tuolissasi, olisi ollut todennäköisempää, että olisit ymmärtänyt sen. Rukoile, toki, ja mitä enemmän, sitä parempi, mutta on taikauskoista ajatella, että asennolla, johon ihminen asettautuu lukemaan, on merki­tystä.

Ja mitä tulee siihen, että olet lukenut Raamatun läpi kaksikymmentä kertaa il­man, että olet löytänyt mitään ennaltamääräämisen opista, niin ihme on se, että löy­sit sieltä ylipäätään mitään. Sinun on täytynyt nelistää ne läpi sellaisella nopeudella, että sinä et todennäköisemmin saanut mitään järjellistä käsitystä Kirjoituksista.”

Olisi ihmeellistä nähdä yhden joen muodostuvan maasta täydellisen leveänä, mutta mitä olisikaan katsella suunnatonta lähdettä, josta kaikki maailman joet tulisivat pulputen esiin, miljoona jokea alkulähteellään? Minkälainen näky se olisikaan! Kuka voisi sen käsittää. Ja kuitenkin Jumalan rakkaus on tämä lähde, josta kaikki armon joet, jotka ovat ilahduttaneet meidän kulkuamme – kaikki armon joet ajassa, ja tämän ajan jälkeisessä kirkkaudessa – saavat alkunsa.

Minun sieluni, seiso sinä tällä pyhällä alkulähteellä, ja palvo ja ylistä, aina ja iankaikkisesti, Jumalaa, meidän Isäämme, joka on meitä rakastanut! Aivan alussa, kun tämä suuri maailmankaik­keus oli Jumalan mielessä niin kuin syntymättömät metsän puut terhossa, paljon en­nen kuin yksinäisyydessä kuuluivat ensimmäiset kaiut, ennen kuin vuoret nostettiin korkeuksiin, ja paljon ennen kuin valo leimahti taivaan halki, Jumala rakasti Hänen valitsemiaan luotuja.

Ennen kuin oli olemassa yhtään luotua olentoa – ennen kuin enkelinsiipi oli leyhytellyt ilmakehässä, kun avaruuttakaan ei vielä ollut olemassa, kun ei vielä ollut mitään muuta kuin Jumala yksin – jo silloin, Jumaluuden yksinäi­syydessä, ja tuossa syvässä hiljaisuudessa ja syvällisyydessä, Hänen sisimpänsä lii­kuttuivat rakkaudesta Hänen valittuihinsa.

Heidän nimensä oli kirjoitettu Hänen sydämeensä, ja silloin he olivat rakkaita Hänen sielulleen. Jeesus rakasti Hänen kansaansa ennen maailman perustamista – jo iankaikkisuudesta! ja kun Hän kutsui minua armostaan, Hän sanoi minulle, ”Minä olen rakastanut sinua iankaikkisella rakkaudella: sen tähden rakkauden armolla minä olen vetänyt sinua puoleeni”.

Sitten, ajan täytyttyä, Hän osti minut Hänen verellään; Hän antoi sydämensä vuotaa tyhjäksi yhdellä syvällä ammottavalla haavalla minun vuokseni paljon ennen kuin minä rakastin Häntä. Niin, kun Hän ensin tuli minun luokseni, enkö minä ylenkat­sonut Häntä? Kun Hän kolkutti ovelle, ja pyysi sisäänpääsyä, enkö minä ajanut Hä­net pois, ja toimin niin huolimatta Hänen armostaan?

Oi, voin muistaa että minä kovin usein tein niin, kunnes, lopultakin, Hän armonsa pystyvällä voimalla sanoi, ”minun täytyy, minä tulen sisään;” ja silloin Hän käänsi minun sydämeni, ja muutti minut rakastamaan Häntä.  Mutta vielä tähän hetkeen saakka minä olisin vastusta­nut Häntä, jollei näin olisi tapahtunut Hänen armostaan. Siispä, kun Hän osti minut kun olin kuollut synneissä, eikö siitä seuraa, välttämättä ja loogisesti, että Hänen oli täytynyt rakastaa minua ensin?

Kuoliko minun pelastajani minun vuokseni, koska minä uskoin Häneen? Ei. Minua ei ollut tuolloin olemassa, minulla ei ollut tuolloin olemusta. Olisiko sitten Vapahtaja kuollut, koska minulla oli usko, vaikka minä itse en ollut vielä syntynyt? Olisiko tämä voinut olla mahdollista? Olisiko tämä voinut olla Vapahtajani minuun kohdistuvan rakkauden alkusyy?

Oi, ei! Minun Vapahtaja­ni kuoli paljon ennen kuin minä uskoin. ”Mutta”, joku sanoo, ”Hän näki edeltä että sinulla olisi usko, ja siksi Hän rakasti sinua.” Mitä Hän näki minun uskostani etukä­teen? Näkikö Hän etukäteen, että minä saisin uskon itse, ja että minä uskoisin Hä­neen itsestäni?

Ei, Kristus ei voinut nähdä sitä ennalta, koska kukaan kristitty ihmi­nen ei koskaan tule sanomaan, että usko tuli itsestään ilman Pyhän Hengen vaiku­tusta ja lahjaa. Olen tavannut melkoisen määrän uskovia, ja puhunut heidän kans­saan tästä, mutta en koskaan ole tuntenut yhtään, joka voisi laittaa kätensä sydämel­leen ja sanoa: ”Minä uskoin Jeesukseen ilman Pyhän Hengen avustusta.”

Minä olen sidottu ihmissydämen turmeltuneisuuden oppiin, koska minä löydän it­sestäni turmeltuneen sydämen, ja minulla on päivittäin todistus, että minun lihassa­ni ei asu mitään hyvää. Jos Jumala astuu liittoon lankeamattoman ihmisen kanssa, ihminen on niin merkityksetön olento, että sen täytyy olla suopeaa nöyrtymistä Herran puolelta. Mutta jos Herra astuu liittoon syntisen ihmisen kanssa, on ihminen sellaisena niin loukkaava olento, että sen pitää olla, Jumalan puolelta, puhtaan, il­maisen, rikkaan suvereenin armon teko. 

Kun Herra ryhtyi liittoon minun kanssani, minä olen varma, että se oli yksin armosta, ei mistään muusta kuin armosta. Kun minä muistelen mikä epäpuhtaiden petojen ja lintujen pesä minun sydämeni oli, ja kuinka voimakas minun uudistumaton mieleni oli, kuinka uppiniskainen ja kapinoi­va jumalallisen määräysvallan suvereniteettia vastaan, minä tunnen aina halua ottaa kaikkein alhaisimman huoneen Isäni talossa, ja kun astun Taivaaseen, se on mene­mistä yhdessä kaikista vähäisimpien pyhien ja suurimpien syntisten kanssa.

Edes­mennyt murheinen herra Denham on laittanut muotokuvansa alaosaan mitä ihailtavimman tekstin: ”Pelastus tulee Herralta.” Tämä on kalvinismin yhteenveto, se on sen summa ja ydin. Jos joku kysyisi minulta mitä tarkoitan kalvinistilla, minä vastaisin: ”Hän on se, joka sanoo, pelastus tulee Herralta.”

Minä en voi löytää muuta oppia Kirjoituksista kuin tämän. Se on Raamatun olemus. ”Hän yksin on mi­nun kallioni ja minun pelastukseni.” Kerro minulle mitä tahansa, joka on tämän to­tuuden vastainen, ja se on harhaoppia. Kerro minulle jokin harhaoppi, ja minä löy­dän sen olemuksen siinä, että se on poikennut tästä suuresta, tästä perustavanlaatui­sesta, tästä kallio-totuudesta, ”Jumala on minun kallioni ja pelastukseni.”

Mitä on Rooman harhaoppi, muuta kuin joidenkin asioiden lisäämistä Jeesuksen Kristuksen täydelliseen ansioon – lihan tekojen tuomista auttamaan meidän vanhurskauttamis­tamme? Ja mitä on arminiolaisuuden harhaoppi muuta kuin Pelastajan töihin tehtyjä lisäyksiä? Jokainen harhaoppi, jos se tuodaan koetinkivelle, paljastaa itsensä tässä.

Minun oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että ei ole olemassa saarnaa Kristuk­sesta ja Hänestä ristiinnaulittuna, ellemme me saarnaa sitä, mitä nykyisin kutsutaan kalvinismiksi. Kalvinismi on sen kutsumanimi, kalvinismi on evankeliumia, eikä mikään muu.

En usko, että me voimme saarnata evankeliumia, jos me emme saar­naa uskosta vanhurskauttamista ilman tekoja; tai jos me emme saarnaa Jumalan su­vereniteettia Hänen armonsa aikakaudessa; tai jos me emme ylistä valintaa, pysy­vää, iankaikkista, muuttumatonta, voittavaa Jahven rakkautta.

Enkä usko että me voimme saarnata evankeliumia, jollemme me perusta sitä erityiselle ja tarkalle Hä­nen valittujen ihmisiensä lunastukselle, ihmisten, jotka Kristus vei ylös ristille. En myöskään voi käsittää evankeliumia, joka antaa pyhien luopua sen jälkeen kun hei­dät on kutsuttu, ja sallii Jumalan lasten kadotuksen tulessa palamisen sen jälkeen kun he ovat kerran uskoneet Jeesukseen. Sellaista evankeliumia minä kammoksun.

”Jos koskaan niin tapahtuisi, että Kristuksen lampaat voisivat langeta pois, minun häilyvä, heikko sieluni, voi kauhistus! Lankeaisi tuhat kertaa päivässä.”

C. H. Spurgeon

Jos yksikin rakas Jumalan pyhä olisi joutunut kadotukseen, niin silloin saattaisivat kaikki joutua kadotukseen; jos yksikin liittoon kuuluva olisi kadotettu, niin saattai­sivat kaikki olla; ja silloin ei olisi evankeliumin lupaus totta, vaan Raamattu olisi valhetta, ja siinä ei olisi mitään sen arvoista, jonka voisin hyväksyä. Minä olisin vääräuskoinen välittömästi, jos voisin uskoa, että Jumalan pyhä voi koskaan langeta lopullisesti.

Jos Jumala on rakastanut minua kerran, silloin Hän rakastaa minua ai­na. Jumala on kaiken suunnittelija; Hän järjesteli kaiken suuressa älykkyydessään paljon ennen kuin Hän toteutti sen, ja kerran asetettuaan sen, Hän ei koskaan muuta sitä, ”Tämä tapahtukoon”, sanoo Hän, ja kohtalon rautakäsi merkitsee sen ylös ja se saatetaan tapahtumaan. ”Tämä on minun tarkoitukseni”, ja se pysyy, eikä maa tai helvetti voi muuttaa sitä. ”Tämä on minun määräykseni”,

Hän sanoo, ”saattakaa se voimaan, te pyhät enkelit; raastakaa se alas taivaan portilta, te paholaiset, jos voitte, mutta te ette voi muuttaa sitä määräystä, se on voimassa ainiaan.” Jumala ei muuta suunnitelmiaan, miksi Hänen pitäisi? Hän on kaikkivaltias, ja siten voi toteuttaa Hänen mieltymyksensä. Miksi Hänen pitäisi? Hän on kaikkitietävä ja siten ei voi olla suunnitellut väärin. Miksi Hänen pitäisi?

Hän on iankaikkinen Jumala ja siten ei voi kuolla ennen kuin Hänen suunnitelmansa on saatettu valmiiksi. Miksi Hänen pitäisi muuttua? Te arvottomat maan pölyhiukkaset, hetken kestävät, te ryömivät nilviäiset tällä olemassaolon laakerinlehdellä, te saatatte muuttaa teidän suunnitel­mianne, mutta Hän ei koskaan, koskaan muuta omia suunnitelmiaan. Onko Hän kertonut minulle, että Hänen suunnitelmansa on pelastaa minut? Jos niin on, minä olen iankaikkisesti turvassa.

”Minun nimeäni Hänen käsiensä kämmenistä, iankaikkisuus ei poista; painuneena Hänen sydämeensä se säilyy, häviämättömän armon kirjaimin.”

En tiedä kuinka jotkut ihmiset, jotka uskovat että kristitty voi langeta armosta, pys­tyvät olemaan onnellisia. Sen täytyy olla hyvin ihailtavaa heissä pystyä kulkemaan päivänkään ilman epätoivoa. Jos en uskoisi pyhien lopullisen kestäväisyyden op­piin, minä luulen että minä olisin kaikista ihmisistä onnettomin, koska minulta puuttuisi kaikki lohdutuksen perusta.

En voisi sanoa, mihin tahansa sydämen tilaan joutuisinkaan, että minä tulisin olemaan kuin vesilähde, jonka virta ei koskaan py­sähtyisi. Minun pitäisi ennemminkin ottaa vertaukseksi ajoittainen lähde, joka voisi pysähtyä yllättäen, tai vesisäiliö, josta minulla ei olisi syytä odottaa sen olevan aina täynnä.

Minä uskon, että onnellisimmat kristityistä ja totuudellisimmat kristityistä ovat ne, joka eivät koskaan rohkene epäillä Jumalaa, vaan jotka ottavat Hänen Sa­nansa yksinkertaisesti siten kuin se on kirjoitettu, ja uskovat siihen, ja eivät kysy kysymyksiä, vain tuntien luottamusta siihen, että sen mitä Jumala on sanonut, se on niin.

Minä tahdon antaa todistukseni, että minulla ei ole mitään syytä, eikä edes syyn varjoa, epäillä Herraani, ja minä haastan Taivaan, ja maan, ja helvetin, tuo­maan yhtään todistetta, että Jumala olisi valheellinen.

Helvetin syvyyksistä minä kutsun paholaiset, ja tästä maasta minä kutsun koetellut ja vaivatut uskovat, ja tai­vaaseen vetoan, ja haastan sen verellä pestyjen joukon pitkän kokemuksen, ja ei ole löydettävissä mistään näiden kolmen ulottuvuuden joukosta yhtäkään henkilöä, joka voisi kantaa todistuksenaan yhtään tosiasiaa, joka voisi vääräksi todistaa Ju­malan uskollisuuden, tai heikentää sitä luottamusta, joka Hänen palvelijoillaan on Hänen väitteisiinsä. On olemassa paljon asioita, jotka saattavat tai eivät saata tapah­tua, mutta tämän tiedän tapahtuvan:

”Hän esittää minun sieluni, tahrattomana ja täydellisenä, hänen kasvojensa kirkkauden edessä, jumalallisen suuressa ilossa.”

Kaikki ihmisen aikomukset on kukistettu, mutta ei Jumalan aikomuksia. Ihmisen lupaukset voidaan rikkoa –monet niistä tehdään rikottaviksi– mutta Jumalan lu­paukset tulevat kaikki täytetyiksi.  Hän on lupausten tekijä, mutta Hän ei koskaan ollut lupausten rikkoja; Hän on lupauksensa pitävä Jumala, ja jokainen Hänen kan­sastaan tulee todistamaan sen olevan niin. Tämä on minun kiitollinen, henkilökoh­tainen luottamukseni, ”Herra vie minun asiani päätökseen”, arvoton minä, menetet­ty ja raunioina oleva minä. Hän kuitenkin pelastaa minut, ja-

”Minä, verellä pestyjen joukossa, heilutan palmunoksaa, ja kannan kruunua, ja huudan lujaa voittoa.”

Minä menen maahan, jota kyntöaura ei ole koskaan kääntänyt, jossa on vihreämpää kuin maan parhaimmilla laitumilla, ja rikkaampaa kuin sen kaikkein runsain vilja­sato joka on koskaan nähty. Minä menen rakennukseen, jonka arkkitehtuuri on upeampaa kuin mitä ihminen on koskaan rakentanut; se ei ole kuolevaisten suunnit­telemaa, se on ”asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty”. Kaikki se, jonka tulen tietämään ja josta tulen nauttimaan taivaassa, tulee olemaan Jumalan antamaa, ja minä sanon, kun lopulta tulen Hänen eteensä –

”Armo kaiken työn kruunaa iankaikkisten päivien läpi; se asettaa taivaassa ylimmän kiven, ja hyvin ansaitsee ylistyksensä.”

Tiedän, että on joitakuita, jotka ajattelevat oman teologiansa kannalta tarpeelliseksi rajoittaa Jeesuksen veren ansiota: jos minun teologiani tarvitsee tällaista rajoitusta, minä viskaisin sen tuuleen. Minä en voi, minä en rohkene sallia sellaisen ajatuksen löytää majapaikkaa mielessäni, se vaikuttaa olevan niin lähellä jumalanpilkkaa. Kristuksen loppuun saatetussa työssä minä näen ansion meren, minun luotaimeni ei löydä pohjaa, minun silmäni eivät havaitse rantaa.

Kristuksen veressä täytyy olla riittävästi vaikutusta, jos Jumala on niin tahtonut, pelastaakseen, ei vain kaikki tässä maailmassa, vaan kaikissa kymmenessä tuhannessa maailmassa, jos he olisivat rik­koneet luojansa lakia. Kun kerran hyväksyy iankaikkisuuden mukaan tähän, niin ra­joitukset eivät tule kysymykseenkään.

Kun uhrina on Jumalallinen Persoona, ei sitä ole johdonmukaista mieltää rajoitetun arvoiseksi; rajat ja mittayksiköt ovat termejä, joita ei voi soveltaa Jumalalliseen uhriin. Jumalallisen päämäärän tarkoitus määrit­telee äärettömän uhrin käytön, mutta se ei muuta sitä rajoitetuksi työksi. Ajattele sitä määrää, joille Jumala on jo lahjoittanut armonsa. Ajattele lukemattomia joukko­ja Taivaassa: jos sinut esiteltäisiin siellä tänä päivänä, havaitsisit yhtä helpoksi lu­kea tähtien tai meren hiekanjyvästen määrän kuin laskea ne joukot, jotka ovat valta­istuimen edessä jo nyt.

Ne ovat tulleet idästä, lännestä, pohjoisesta ja etelästä, ja he istuvat Abrahamin kanssa, ja Iisakin kanssa, ja Jaakobin kanssa Jumalan valtakun­nassa; ja niiden lisäksi, jotka ovat taivaassa, ajattele pelastettuja maan päällä. Siu­nattu olkoon Jumala, Hänen valittunsa maan päällä voidaan lukea miljoonissa, minä uskon, ja päivät ovat tulossa, valoisammat kuin nämä, kun tulee olemaan valtavat väenpaljoudet, jotka saatetaan tuntemaan Vapahtaja, ja iloitsemaan Hänessä.

Isän rakkaus ei ole vain muutamille, vaan tavattoman suurelle joukolle. ”Suuri joukko, jota ei kukaan voinut lukea”, tullaan tapaamaan Taivaassa. Ihminen voi laskea hy­vin suuria lukuja, käyttää mahtavimpia laskukoneita, ja voi laskea suuria numeroi­ta, mutta Jumala ja Jumala yksin voi kertoa hänen lunastettujensa paljouden. Uskon että taivaassa tulee olemaan suurempi määrä kuin helvetissä. Jos joku kysyy minul­ta, miksi minä ajattelen niin, minä vastaan, koska Kristus, kaikessa, on saava etusi­jan ja minä en voi käsittää miten Hän voisi omata etusijan jos Saatanan valtapiirissä on enemmän kuin paratiisissa.

Sitä paitsi, en ole koskaan lukenut, että helvetissä tu­lee olemaan väkijoukkoa, jota kukaan ei voi lukea. Minä iloitsen tietää, että pienten lasten sielut, heti kuoltuaan, kiitäen matkaavat paratiisiin. Ajattele mitkä paljoudet heitä on siellä! Sitten siellä taivaassa ovat jo lukemattomat määrät hurskaiden ih­misten henkiä, jotka on tehty täydellisiksi – lunastetut kaikista kansoista ja suku­kunnista, ja ihmisistä ja kielistä aina tähän hetkeen saakka, ja vielä on paremmat ajat tulossa, kun Kristuksen uskonto tulee maailmanlaajuiseksi, kun –

”Hän tulee hallitsemaan navalta navalle, rajattomalla vaikutusvallalla.”

Kun kokonaiset valtakunnat tulevat polvistumaan Hänen eteensä, ja kansakunnat tulevat syntymään päivässä, ja tuhatvuotisessa valtakunnassa tulee olemaan riittä­västi pelastettuja korvaamaan kaiken edeltävien tuhansien vuosien vajauksen. Kris­tus tulee olemaan Mestari kaikkialla, ja Hänen ylistystään tullaan kuuluttamaan jo­kaisessa maassa. Kristus tulee saamaan etusijan lopultakin, Hänen kulkueensa tulee olemaan paljon suurempi kuin sen, joka seuraa julman helvetin hallitsijan vaunuja.

Jotkut henkilöt rakastavat maailmanlaajuisen sovituksen oppia, koska he sanovat: ”Se on niin kaunista. Se on ihana ajatus, että Kristus on kuollut kaikkien ihmisten puolesta; se suosittelee itseään”, he sanovat, ”ihmiskunnan aisteille. Siinä on jotain, joka on täynnä iloa ja kauneutta.” Myönnän että siinä on, mutta kauneus voi usein liittyä vääryyteen. Maailmanlaajuisen sovituksen teoriassa on paljon sellaista, jota voisin ihailla, mutta minä osoitan, mitä tämä olettamus välttämättä sisältää.

Jos Kristus Hänen ristillään tarkoitti pelastaa kaikki ihmiset, silloin Hän tarkoitti myös pelastaa kaikki ne, jotka joutuivat kadotukseen ennen kuin Hän kuoli. Jos tämä oppi on totta, että Hän kuoli kaikkien ihmisten puolesta, silloin Hän kuoli joidenkin sel­laisten ihmisten puolesta, jotka olivat helvetissä ennen kuin Hän tuli tähän maail­maan, sillä epäilemättä tuolloin oli jo suuria määriä, jotka olivat heitetyt pois hei­dän syntien tähden.

Jälleen kerran, jos Kristuksen tarkoitus oli pelastaa kaikki ihmi­set, kuinka sääliteltävästi hän onkaan pettynyt, koska meillä on Hänen oma todis­tuksensa, että on olemassa järvi, jossa palaa tulta ja tulikiveä, ja tähän murheen kuoppaan on heitetty joitakuita niistä henkilöistä, jotka, maailmanlaajuisen sovituk­sen teorian mukaan, ovat ostetut Hänen verellään. Tämä vaikuttaa minusta tuhat kertaa vastenmielisemmältä mielikuvalta kuin mikään niistä seuraamuksista, joiden sanotaan liittyvän kalvinistiseen ja kristilliseen oppiin erityisestä ja tarkasta lunas­tuksesta.

Jo sen ajatteleminen, että Pelastajani kuoli ihmisten vuoksi, jotka ovat hel­vetissä, vaikuttaa minusta käsitykseltä, joka on liian kauheaa minulle edes leikkiä ajatuksella. Kuvitella hetkenkään, että hän oli kaikkien ihmislasten sijaiskärsijä, ja että Jumala, ensin rangaistuaan sijaiskärsijää, jälkikäteen rankaisee näitä syntisiä, tuntuu ristiriitaiselta kaiken sen käsityksen, joka minulla on jumalallisesta oikeu­denmukaisuudesta.

Että Kristus tarjoaisi sovituksen ja hyvityksen kaikkien ihmis­ten synneille, ja että jälkikäteen jotkut noista ihmisistä tulisivat rangaistuksi heidän synneistään, joiden vuoksi Kristus jo on tehnyt sovituksen, näyttää minulle olevan kaikkein hirvittävin vääryys jota ei koskaan olisi luettu syyksi Saturnukselle, Ja­nukselle, Thugin jumalille, tai kaikkein paholaismaisimmille pakanajumalille. Äl­köön niin koskaan tapahtuko, että me koskaan ajattelisimme sellaista Jahvesta, oi­keudenmukaisesta ja viisaasta ja hyvästä!

Ei ole olemassa elävää sielua, joka pitäisi tiukemmin kiinni armon opeista kuin minä teen, ja jos kukaan kysyy minulta, olenko minä häpeissäni tullessani kutsutuk­si kalvinistiksi, minä vastaan – Minä tahtoisin vain ja pelkästään tulla kutsutuksi kristityksi, mutta jos kysyt minulta, pidänkö minä kiinni niistä opillisista näkemyk­sistä, joista John Calvin piti kiinni, minä vastaan, minä pidän pääosin niistä kiinni, ja iloitsen myöntää sen. Mutta kaukana olkoon minusta kuvitella, että Siionin muu­rien sisällä ei ole ketään muuta kuin kalvinistisia kristittyjä, tai että vain meidän nä­kemyksemme pitävät olisivat pelastettuja.

Aivan hirvittäviä asioita on puhuttu John Wesleyn persoonasta ja hengellisestä tilasta, hänestä, joka on nykyaikainen armi­niolaisuuden prinssi. Voin vain sanoa koskien häntä, että vaikka inhoan monia hä­nen saarnaamiaan oppeja, kuitenkin tähän ihmiseen itseensä minulla on kunnioitus yli niiden, jotka eivät ole Wesleyläisiä, ja jos haluttaisiin lisätä kaksi apostolia nii­hin kahteentoista, en usko, että voisi löytyä kahta ihmistä jotka paremmin sopisivat lisättäväksi kuin George Whitefield ja John Wesley.

John Wesleyn persoona kestää kaikki syytökset jos ottaa huomioon itsensä uhraamisen, innokkuuden, pyhyyden ja Jumalan kanssa seurustelemisen; hän eli tavallista kristityn elämää paljon korkeam­malla, ja oli yksi niistä, ”jotka olivat liian hyviä tälle maailmalle”. Minä uskon, että on olemassa ihmispaljouksia, jotka eivät näe näitä totuuksia, tai, ainakin, eivät näe niitä sillä tavoin kuin me ne määrittelemme, jotka kuitenkin ovat vastaanottaneet Kristuksen Vapahtajakseen, ja ovat yhtä rakkaita armon Jumalan sydämessä, kuin on vakaaoppisinkin kalvinisti Taivaassa tai Taivaan ulkopuolella.

En usko, että eroan kenestäkään minun hyper-kalvinistisista veljistäni siinä mitä minä uskon, mutta minä eroan heistä siinä, mitä he eivät usko. En pidä kiinni yh­tään vähemmästä kuin hekään, mutta minä pidän kiinni vähän enemmästä, ja, minä luulen, enemmän siitä totuudesta, joka on Kirjoituksissa paljastettu. Ei ole niin, että on olemassa vain harvoja perusoppeja, joiden avulla me voimme ohjata laivaamme pohjoiseen, etelään, itään tai länteen, mutta kun me tutkimme Sanaa, me alamme oppia jotain luoteesta ja koillisesta, ja kaikesta siitä, mikä sijaitsee neljän pääilman­suunnan väleissä.

Totuuden järjestelmä, joka paljastetaan Kirjoituksissa, ei ole yk­sinkertaisesti yksi suora viiva, vaan kaksi; ja yksikään ihminen ei koskaan voi taju­ta oikeaa näkemystä evankeliumista jollei hän tiedä kuinka katsoa kahta viivaa ker­ralla. Esimerkiksi kun luen yhdestä Raamatun kirjasta: ”Ja Henki ja morsian sano­vat: ’Tule!’ Ja joka kuulee, sanokoon: ’Tule!’ Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tah­too, ottakoon elämän vettä lahjaksi.” Kuitenkin opin toisesta saman Jumalan vai­kuttaman Sanan kohdasta, että: ”Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.”

Näen yhdessä kohdassa Ju­malan kaitselmuksessaan olevan kaiken yläpuolella, ja siltikin näen, en voi olla nä­kemättä, että ihminen toimii kuten häntä miellyttää, ja että Jumala on jättänyt hänet toimissaan suuressa määrin oman vapaan tahtonsa valtaan.

Nyt, jos minä julistaisin, että ihminen olisi niin vapaa toimimaan, että Jumalalla ei olisi hallintakeinoa hänen toimiensa yli, minä ajautuisin hyvin lähelle ateismia, ja jos, toisaalta, julistaisin, että Jumala niin hallitsee kaikkea, että ihminen ei ole riittävän vapaa olemaan vas­tuussa teoistaan, minä ajautuisin välittömästi antinomismiin tai fatalismiin.

Se, että Jumala ennaltamäärää, ja että ihminen on vastuullinen teoistaan, ovat kaksi tosi­asiaa joita harva voi nähdä selvästi. Ne mielletään olevan epäjohdonmukaisia ja ris­tiriitaisia toisiinsa nähden. Jos minä sitten löydän opetetun yhdestä kohtaa Raamat­tua, että kaikki on ennaltamäärätty, joka on totta, ja jos löydän toisessa Kirjoituk­sessa, että ihminen on vastuussa kaikista tekemisistään, tämä on totta; ja se on vain minun typeryyteni, joka johtaa minut kuvittelemaan, että nämä kaksi totuutta voivat koskaan olla keskenään ristiriidassa.

En usko että niitä koskaan voidaan juottaa yh­deksi minkään maailmallisen alasimen päällä, mutta ne varmasti tulevat olemaan yhtä iankaikkisuudessa. Ne ovat kaksi linjaa, jotka ovat niin lähes samansuuntaiset, että ihmisen mieli joka seuraa niitä pidemmälle, ei koskaan tajua, että ne yhtyvät, mutta ne yhtyvät ja ne kohtaavat jossain iankaikkisuudessa, lähellä Jumalan valtais­tuinta, josta kaikki totuus kumpuaa.

On usein sanottu, että opit, joihin uskomme, niillä on taipumusta johtaa meidät te­kemään syntiä. Olen kuullut tämän väitetyn hyvin ehdottomana, että opit, nuo kor­keat opit, joita me rakastamme, ja jotka me löydämme Kirjoituksista, ovat irstaita. En tiedä kenellä on rohkeutta tehdä tämä väittämä, jos he mieltävät, että pyhimmät ihmisistä ovat uskoneet niihin.

Minä kysyn siltä ihmiseltä, joka uskaltaa sanoa, että kalvinismi on irstas uskonto, mitä he ajattelevat Augustinuksen, tai Calvinin, tai Whitefieldin, jotka vanhoilla päivillään olivat armon järjestelmän suuria edustajia; tai mitä hän sanoo puritaaneista, joiden teot ovat täynnänsä sitä?

Jos ihminen olisi ollut arminiolainen noina päivinä, hänet olisi luettu alhaisimmaksi harhaoppiseksi, joka hengittää, mutta nyt meidät katsotaan harhaoppisiksi, ja heidät taasen oikeaop­pisiksi. Me olemme palanneet vanhaan kouluun; me voimme johtaa juuremme apostoleista. Vapaan armon suoni, kulkeutuen baptistien saarnoissa, on se, joka on pelastanut meidät seurakuntana. Jos näin ei olisi, meidän ei tulisi olla siinä, missä olemme tänä päivänä.

Me voimme vetää kultaisen linjan Jeesukseen Kristukseen it­seensä, kautta mahtavien isien pyhän sarjan, jotka kaikki pitivät kiinni näistä kun­niakkaista totuuksista; ja me voimme kysyä koskien heitä: ”Mistä löydät pyhempiä ja parempia ihmisiä maailmasta?” Ei mikään oppi ole niin laskelmoitu pitämään ih­minen poissa synnistä, kuin Jumalan armon oppi.

Ne, jotka kutsuvat sitä ”irstaaksi opiksi” eivät tiedä siitä mitään. Kurjat tietämättömät olennot, he vähän tuntuvat tie­tävän, että heidän oma viheliäinen juttunsa oli kaikkein irstain oppi Taivaan alla. Jos he tietäisivät Jumalan armon totuudessa, he pian näkisivät, että ei ole vastaavaa valehtelemisen estävää keinoa kuin tieto siitä, että me olemme Jumalan valittuja jo maailman perustamisesta.

Ei ole olemassa mitään vastaavaa kuin usko omaan ian­kaikkiseen pelastuksessa pysymiseeni, ja Isäni kiintymyksen muuttumattomuuteen, joka pitäisi minut Hänen lähellään syynä pelkkä yksinkertainen kiitollisuus. Mikään ei tee ihmistä niin hyveelliseksi, kuin usko totuuteen. Valehteleva oppi aiheuttaa pian valheellisen käytännön.

Ihminen ei voi omata virheellistä uskomusta ilman sitä, että omaa virheellisen elämän. Uskon, että yksi asia aiheuttaa luonnostaan toi­sen. Kaikista ihmisistä ne, joilla on epäitsekkäin hurskaus, ylevin kunnioitus, kaik­kein palavin omistautuminen, ovat ne, jotka uskovat että he pelastuvat armosta, il­man tekoja, uskon kautta eivätkä oman itsensä kautta, se on Jumalan lahja. Kristit­tyjen tulisi ottaa vaari, ja katsoa että se aina on niin, ettei kävisi niin että Kristus tu­lisi jälleen ristiinnaulituksi, ja Hän tulisi julki häpäistyksi.